Et kysynyt elänkö
Η βρύση του νιπτήρα στάζει αργά
μονότονο της μοναξιάς ρολόι
Η νύχτα τη σκιά της κυνηγά
και μένα το παράπονο με τρώει
Δε ρώτησες αν ζω ή αν πεθαίνω
ούτε κι αν σ’ αγαπώ και περιμένω
Δεν ήρθες μια φορά να δεις τι κάνω
λίγο να ζεσταθώ και ας πεθάνω
Οι φίλοι μας χαθήκανε κι αυτοί
σαν να `ταν μοναχά δικοί σου φίλοι.
Ζωή σακατεμένη και σκυφτή
και πάντα το παράπονο στα χείλη
Vesikello tippuu hitaasti
yksitoikkoisesti yksinäisyyden kello
Yö varjoansa metsästää
ja mua tuska järsii
Et kysynyt elänkö vai kuolen
etkä sua rakastanko ja odotan
Et tullut kertaakaan nähdäksesi kuinka voin
vähän lämmielläkseni ja sitten vaikka kuolisin
Ystävämme katosivat hekin
kuin olisivat vain sinun ystäviäsi.
Elämä pilkottu ja taipunut
ja aina tuska huulilla
ΜάρκοςΤο, Markus Torssonen © 09.05.2016