Kävelen tuskissani
Πήρα το δρόμο το στενό,
πήρα το μονοπάτι,
γιατί έχω την καρδούλα μου,
από πληγές γεμάτη.
Βαδίζω με παράπονο
και χύνω μαύρο δάκρυ,
χωρίς να ξέρω που θα βγω,
που θα με βγάλει η άκρη.
Κι έτσι γυρνώ παντ’ έρημος
κι απ’ όλους ξεχασμένος,
δίχως ελπίδα στην καρδιά
και περιφρονεμένος.
Κι εσύ σκληρή το θέλησες,
να περπατώ μονάχος,
μα θα με σώσει απ’ τους καημούς,
πολύ γοργά ο τάφος.
Lähdin tietä viimeistä,
lähdin polkua,
(koska mulla sydämeni,
haavoja on täynnä.)
Kävelen tuskissani
ja vuodatan mustaa kyyneltä,
(tietämättä minne menen,
missä on tieni pää.)
Ja niin kierrän aina yksin
ja kaikkien unohtamana,
(ilman toivoa sydämessä
ja halveksittuna.)
Ja sinä julmuri halusit,
että kävelen yksin,
(mutta minut pelastaa tuskilta,
hyvin pian hauta.)
ΜάρκοςΤο, Markus Torssonen © 01.11.2008