Mantelipuu
Έχει στον κήπο μου μια αμυγδαλιά φυτρώσει
κι ειν’έτσι τρυφερή που μόλις ανασαίνει.
Μα η κάθε μέρα, η κάθε αυγή τηνε μαραίνει
και τη χαρά του ανθού της δε θα μου δώσει.
Κι αλίμονό μου, εγώ της έχω αγάπη τόση! ...
Κάθε πρωί κοντά της πάω και γονατίζω
και με νερό και με δάκρυα την ποτίζω
τη μυγδαλιά πού `χει στον κήπο μου φυτρώσει.
Αχ, της ζωούλας της το ψέμα θα τελειώσει.
Όσα δεν έχουν πέσει θα της πέσουν φύλλα,
και τα κλαράκια της θε ν’απομείνουν ξύλα.
Την άνοιξη του ανθού της δε θα μου δώσει.
Κι όμως εγώ ο φτωχός της είχ’αγάπη τόση!...
On puutarhassani mantelipuu versonut
ja on niin hento että juuri ja juuri elää.
Mutta joka päivä, joka aamu kuihtuu
ja iloa kukkansa ei mulle anna.
Ja mua kurjaa, mulla on sille rakkautta niin!...
Joka aamu sen luo menen polvistumaan
ja vedellä ja kyynelillä sitä ravitsen
mantelipuuta joka on puutarhassani versonut.
Ah, sen elämän valhe päättyy.
Jotka eivät ole pudonneet, putoavat sen lehdet,
ja sen oksat jäävät kuiviksi.
Kevättä kukkansa ei mulle anna.
Ja kuitenkin minä köyhä olen sitä rakastanut niin!...
ΜάρκοςΤο, Markus Torssonen © 21.03.2009