Nyt minäkin elän
Όλα μου τα χρόνια που έζησα κοντά σου
κρύα φυλακή και μοναξιά,
θέλω να πετάξω τώρα μακριά σου
μα με τα δικά μου τα φτερά.
Χρόνια πεταμένα στης ζωής την άκρη
και στο περιθώριο εγώ,
έχω ξεχειλίσει, θάλασσες το δάκρυ
φτάνει όμως τώρα ως εδώ.
Τώρα κι εγώ θα ζήσω
πίσω πια δε γυρνώ,
θέλω να ξαναρχίσω
θέλω να λυτρωθώ.
Χτύπαγες σαν κύμα πάνω στην καρδιά μου
κι όμως είχα τόση υπομονή
και τα όνειρά σου ήταν όνειρά μου
έλεγα "θ’ αλλάξει, δεν μπορεί".
Τώρα στον καθρέφτη στέκομαι θλιμμένα
του καιρού σημάδια να μετρώ,
πρέπει να `χει μείνει κάτι και για μένα
από της ζωής το μερτικό.
Kaikki vuoteni jotka elin kanssasi
kylmä vankila ja yksinäisyys,
haluan lentää nyt kauas sinusta
omilla siivilläni.
Vuodet heitetyt elämän nurkkaan
ja syrjässä minä,
olen tulvinut yli, meriä kyyneltä
riittää nyt kuitenkin tähän asti.
Nyt minäkin elän
takaisin en palaa,
haluan alkaa uudelleen
haluan pelastua.
Löit kuin aalto vasten sydäntäni
ja kuitenkin olin niin kärsivällinen
ja unelmasi olivat unelmiani
sanoin "se muuttuu, näin ei voi".
Nyt peilissä seison surullisena
ajan merkkejä laskien,
täytyy olla jäänyt jotain minullekin
elämän jäänteistä.
ΜάρκοςΤο, Markus Torssonen © 08.05.2013